perjantai 30. maaliskuuta 2012

Pääsiäissoitot

Pääsiäisen aikaan kuuluva pääsiäissoittojen perinne on edelleen voimissaan ainakin Lemillä. Aiemmin "soitot" ovat olleet osa pääsiäisen viettoa laajemmallakin alueella, tässä Hilkka Mattilan kuvaus pääsiäissoittoperinteestä Luumäen Saaren kylästä:

"Nykyiseen pääsiäisaikaan kuuluvat virpojat loruineen ja vitsoineen. Monet saarelaiset muistavat vielä, miten lapsiparvi kiersi kylää pääsiäisyönä pitäen kovaa meteliä tupien nurkissa.

Etelä-Karjalassa, Länsi-Savossa, Päijät-Hämeessä ja Keski-Suomessa pääsiäisyönä tai –aamuna soiteltiin paimenten soittimia: ruokopillejä, torvia ja karjankelloja. Monissa kylissä järjestettiin ”pääsiäissoitto”, joka puolenyön jälkeen kiersi kylän kaikki talot ja herätti ihmiset.

Talonväki yritti kastella soittajat viskaamalla näiden päälle vettä. Soiton tarkoituksena oli toivottaa karjalle menestystä ja samalla pitää pedot pois karjasta seuraavana kesänä. Toinen soittamisen merkitys oli iloitseminen Kristuksen ylösnousemisesta.

Etelä-Karjalan taajamissa pääsiäissoitot yltyivät niin riehakkaiksi, että ne kiellettiin 1900-luvun alkupuolella. Kylissä tapa jatkui.

Saaressa soitteluaika oli puolestayöstä kello kuuteen aamulla. Eteiseen varattiin hyvissä ajoin illalla monta ämpärillistä vettä. Ikkunoista kurkittiin, milloin soittojoukko saapuu. Tarkoitus ei ollut kastella kylmällä vedellä märäksi ketään, kunhan yritettiin vain pelotella. Talon lapset liittyivät mukaan soittajiin. Koska mitään ylimääräistä häiriötä ei tuotettu, taloissa odotettiin soittajia ja kohtelu oli yleensä ystävällistä. Tiedettiin, millä puolella taloa nukkui pieniä lapsia, missä olivat häiriöherkät hevoset ja soittopaikat valittiin sen mukaisesti. Ääntä toki tuotettiin karjankelloilla, pirunviuluilla ja ruokopilleillä, myöhemmässä vaiheessa jopa moottorisahalla. Saatettiin vedellä tuvan seinää puunpalasella, jotta väki varmasti heräsi.

Pimeässä, jäisillä pihoilla ja kallioilla juostessa välillä kaaduttiin. Piti varoa piikkilanka-aitoja, ettei perässä juokseva talonväki päässyt tavoittamaan soittoniekkoja. Talojen koirat tiedettiin ja niitä piti väistellä. Jäät olivat monesti kevätaikana jo heikkoja, joten oman jännitysvivahteensa porukka sai seikkaillessaan ritisevillä järven kapeikoilla.

Kotkaniemessä lapsille heiteltiin hangelle karamelleja ja sama tapa tuotiin Saareen. Karamellejä ei tarvinnut etsiä pimeästä maasta, vaan ne annettiin lapsille käteen. Nurkissa juoksentelevia soittajia sai tosin joskus maanitella tulemaan näkyville.

Koko matka tehtiin jalkaisin, joten kotiin tullessa päivä jo valkeni. Kello oli neljä tai puoli viisi. Säästä riippuen pääsiäissoittajat saattoivat nähdä paluumatkallaan pääsiäisaamun tanssivan auringon.

Myöhempinä aikoina soittoporukkaa kuljetettiin autonlavoilla heinissä. Välillä kyyti oli kylmää, eivätkä kaikki mökkiläiset ymmärtäneet soittojen tarkoituksia. Pikkupojat pelästyivät kerran oikein kovasti ja ryntäsivät puiden taakse, kun mökin isäntä ampui haulikolla rauhanhäiritsijöitä. Seuraavana päivänä käytiin porukalla selvittämässä, mistä öisessä metelissä oli kysymys.

Soitot jatkuivat aina pienenevällä porukalla, kunnes ne 1990-luvulla loppuivat kokonaan."





Hyvää ja aurinkoista pääsiäistä Tarinaikkunan lukijoille!

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Kertomus höyrylaiva Tuulikilta

Taipalsaaren laivaliikenteestä on tässä blogissa kirjoitettu ennenkin. Tässä yksi tarina lisää höyrylaiva Tuulikin tapahtumista:

"Kun s/s Tuulikki seilasi kerran Riutanselällä kotimatkalla Lavikanlahteen, huomasi eräs iäkkäänpuoleinen isäntämies, että hänen salkkunsa oli jäänyt kaupungissa Leinon ja Pärnäsen kauppaan. Tassi päätti hieman pelleillä isännän kustannuksella ja sanoi hänelle: ”Tuossa seinällä on puhelin, josta voit soittaa sinne kauppaan!”. Laivassa oli tosiaankin puhelin, joka kytkettiin yöpymispaikassa ja kaupungin satamassa päivällä yleiseen puhelinverkostoon. Isäntä ei ollut koskaan käyttänyt mokomaa vekotinta, tuskin edes nähnyt sellaista. Isäntä astui rohkeasti telehvoonin luokse, nosti kuulotorven ja alkoi kovalla äänellä selittää, että täällä on se ja se Kaskein kylästä ja että häneltä oli jäänyt kyseenä olevaan kauppaan salkku ja jos salkun voisi toimittaa huomisessa tuurissa Savitaipaleelle. Hän oli sen verran herrasmies, että ennen kuulotorven panemista takaisin koukkuun, huusi vielä kovaääniset kiitokset etukäteen. Homma meni tietysti hienosti, mutta valitettavasti puhelimien väliltä puuttui lankaa noin parinkymmenen kilometrin verran. Tassi tietenkin haki unohtuneen salkun seuraavana päivänä ja toi sen vastaan tulleelle isännälle, joka ihmetteli, että kyllä ne ”nykyajan” vehkeet sitten olivat ihmeellisiä!"

Lähde: Pekka Okko: Tarinoita Taipalsaarelta ja vähän muualtakin

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Kirjolan koulun koppi

"'Koppi' on varmasti Kirjolan koulun kulutetuin sana yläasteelaisten keskuudessa, niiden tupakoivien yläasteelaisten. Koppi on kunnan omistama pieni varastotila, joka sijaitsee Kirjolanmäen kupeessa koulun vieressä. Yläasteelaiset kokoontuivat joka aamu 'kopin taakse' tervaamaan keuhkojaan ja ylläpitämään ompelukerhoa. Otollisin aika nähdä kopin väkeä on aamulla 8.35-8.50 välisenä aikana sekä iltapäivällä kolmelta. Myös välituntisin saattaa siellä tavata satunnaisia salaisia sauhuttelijoita, jotka sitten huppu tiukasti päähän vedettynä hiipivät rinnettä ylös takaisin opintielle.

Koppi on rähjäinen. Vuosien vierintä ja tupakoitsijoiden alituinen kopilla ravaaminen näkyvät piirrettynä seinänä ja mullokselle kävellyssä ennen varmasti niin vihreästä alueesta.

Kopin iästä ei ole tarkkaa tietoa. Kopin seinä on täynnä tumppauksen jälkiä ja useita merkintöjä sisältäen muun muassa tussilla kirjoitettuja kirosanoja. Mikään pieni ei kopin elinkaari ainakaan ole, sillä ruskea juurakko, katkeilleet oksat ja selkeä polku kertovat useiden vuosien käytöstä.

Nykyään kopin hyödyntäminen on vähentynyt. 'Mennäänkö kopin taakse' ei enää kajahtele käytävillä niin paljon kuin 2-3 vuotta sitten.

Talvella kopille meneminen on hengenvaarallista puuhaa, sillä superliukas mäki on todellakin liukas ja pitoja ei ole, joten yleensä luisteluvauhti päättyy pamahdukseen, tumahdukseen ja kirosanaan, kun tupakanhimoinen kasiluokkalainen luisuu kopin seinää päin.

Siellä on moni saanut mustelman jos toisenkin takamukseensa, siellä on huudettu, itketty, suudeltu ja oltu vaan hiljaa. Vaikka koppi voikin esimerkiksi opettajien mielestä olla ihan älytön ja turha paikka, on sen ympäristöön silti muovautunut oma tunnelman ja 'kulttuurinsa'."

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Saaren kylän talkoot Luumäellä

Saaren eli Järventauksen kylän asukkaat Luumäellä ovat aina olleet monitaitoisia ja omavaraisia. Perheet olivat isoja ja kuntakeskuksen palvelut hankalan matkan päässä. Monissa asioissa tehtiin yhteistyötä kylän väen kesken. Yksi osasi yhtä ja toinen toista: veneitä tai vaikkapa kaksikorvaisia kappoja. Erityisosaamista oli joka talossa. Talkoilla tehtiin monta työtä ja samalla tavattiin toisia kyläläisiä.

Tässä muutamia esimerkkejä Saaren talkoita:

HERNETSALMEN SILTA

Talkoohengen mittavin näyttö lienee Hernetsalmen siltahanke. Yhdeksän vuoden ajan pidettiin iltamia, joiden tuotolla silta rahoitettiin. Saaren oma kuoro esiintyi iltamissa. Äitienpäivänä vuonna 1933 vietettiin sillanavajaisjuhla.

PÄREKATTOTALKOOT

Maalaistaloissa oli useita rakennuksia ja useimpien päällä pärekatto. Kun katto piti uusia, pidettiin katontekotalkoot. Puut kaadettiin tammikuussa nousevan kuun aikaan ja ne varastoitiin odottamaan kevättä. Kuoriminen, pölkyttäminen ja päreiden höyläys tehtiin keväällä tai alkukesästä. Kun kuoritut pöllit olivat hiukan kuivahtaneet ja sitkistyneet (muutama päivä tai viikko), oli pärehöyläyksen aika.

Päreet höylättiin ja ladottiin saman tien katolle. Jos ne pääsivät välillä kuivamaan, ne tuppasivat naulatessa halkeilemaan. Päreet höylättiin tyvipölkyistä. Se oli tarkkaa hommaa. Vanha sanonta on, että päreitä tulee ”viisi tuumalta”. Höylän terä piti olla kunnossa, sen asentoa tuli säätää puu laadun mukaan. Jos puissa oli hiekkaa tms. oli terää hiottava vähän väliä.

Hämäläisellä oli sekä miesvoimin että hevosvoimin pyöritettävä pärehöylä, viimeksi höylä pyöri moottorin avulla. Kaupasta ostettiin erityisiä pärekattonauloja. Pölkyt tai päreet kasteltiin maaliin. Päreet niputettiin ja nostettiin nippuina katolle.

Työ aloitettiin räystäältä ja edettiin harjaa kohti. Räystäänteko on tarkkaa hommaa, mutta kovin isoja tellinkejä ei tehty. Katontekijät osasivat varoa putoamista. Ammattimiehet olivat katolla ja alhaalta pärenippuja ojentelivat heikompitaitoiset kuten nuoret. Myös naiset naputtelivat katolla päreitä.

Hyvin tehdyn pärekaton vedenpitävyys on noin kolmisenkymmentä vuotta. Pärekattojen kukoistuskausi oli vuosina 1850-1950.

RUKIINLEIKKUUTALKOOT

Ruista viljeltiin Saaren pelloilla paljon. Se niitettiin etupäässä sirpeillä, joten työväki oli tarpeen. Kesällä oli perhejuhlia, joiden jälkeen saatettiin yhdessäoloa jatkaa talkoilla. Irja ja Pentti Pihlhjärtan hääpäivän jälkeisenä maanantaina pidettiin Nikusentien varrella rukiinleikkuutalkoot.

SAPAROKESTIT

Saaren maita oli Kivijärven etelärantalaisten omistuksessa. Keväisin tänne tuotiin veneellä manterelaisten lampaita. Metsät oli aidattu ja lampaita oli Huuhtsalossa sekä Nevainlammin alueella. Lampaita oli paljon, satamäärin. Niille laitettiin kaulaan jokin merkki, letitetty naru, punos tai sarkakankaasta leikattu merkki, jotta omistaja tunnisti syksyllä omat lampaansa.

Lampaat koottiin ja kerittiin syksyllä, ennen mantereelle viemistä, yleensä Laurin päivän aikoihin. Manterelaiset pitivät silloin saarelaisille ”saparokestit”. He toivat tullessaan kahvitarpeet ja monenlaisia leipomuksia. Keritsemispäivinä kesteihin ottivat osaa myös huvila-asukkaat. Lampaita kerittiin ainakin Hämäläisellä ja Nikusella. Lampaat vietiin talveksi kotinavettoihinsa järven yli veneillä.

PUUNTEKOTALKOOT

Poikkeustilanteissa, kiireen, sairaustilanteiden, työväen puuttumisen tai jonkin muun yllättävän tilanteen takia polttopuut saatettiin tehdä talkoilla. Talot, saunat ja karjarakennukset lämpenivät puilla, joten talven polttopuutarpeesta oli ajoissa huolehdittava.

PERUNANNOSTOTALKOOT

Perunannosto oli syksyisin työväkeä vaativa tehtävä. Siihen pyydettiin monesti talkooväkeä mukaan. Koneet ovat tulleet kuokkien tilalle, mutta tämä talkooperinne jatkuu edelleen syksyisin Hämäläisen perunapellolla.

Lähde: Hilkka Mattila

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Tarinankeruun päättyminen

Maaseudun merkkipaalut -hankkeen tarinankeruu on nyt saatu päätökseen, kiitos kaikille meitä keruussa auttaneille! Tarinoita kertyi yhteensä noin 350, joten paljon arvokasta tietoa eteläkarjalaisesta kulttuuriperinteestä on tallessa. Tarinoista noin kolmannes kertyi meille lähetetyistä sekä ihmisiä tapaamalla kerätyistä tarinoista, reilu puolet tarinoista on kirjallisuudesta ja lopun aineiston muodostaa koululaisten kirjoittamat tarinat.



Tästä blogista on mahdollista lukea joitain esimerkkejä niistä tarinoista, joita tämän hankkeen aikana olemme saaneet kasaan. Lisää tarinoita blogiin on vielä tulossa.



Tarinoita kerättiin monin eri tavoin. Ihmiset ovat lähettäneet meille muistojaan ja vinkanneet mielenkiintoisista kohteista. Olemme myös olleet yhteyksissä tarinoitsijoihin: hankkeen puitteissa on tavattu sekä haastateltu eteläkarjalaisia tarinoista kiinnostuneita. Neljä koululuokkaa on ollut mukana kirjoittamassa tarinoitaan. Lisäksi paikallishistoriaan liittyvää kirjallisuutta lukemalla on löytänyt monia kertomuksia.

Tarinoita kertyi useilta eri elämänalueilta ja ei aikakausilta. Jollekin muistoja saattaa herättää kylän lähikauppa, toiselle tehtaan piippu ja kolmannelle pellon reuna. Nämä kaikki ovat arvokkaita muistoja ja kertomisen arvoisia tarinoita.



Tarinankeruu on ollut antoisaa itsellenikin Maaseudun merkkipaalut -hankkeessa työskennelleenä. Eteläkarjalaisena olen tämän hankkeen kautta oppinut paljon uutta tutuista paikoista sekä samalla löytänyt monia uusia ja kiinnostavia kohteita lähiympäristöstäni. Uusia asioita nähdäkseen ja kiinnostavia tarinoita kuullakseen ei välttämättä tarvitse matkata kauas, vaan niitä voi kohdata yllättävänkin läheltä.

Etelä-Karjala on täynnä mielenkiintoisia matkailukohteita, joissa välttämättä paikalliset itse eivät ole käyneet ehkä ikinä tai ainakaan aikoihin. Saimaan kanava, tuulimyllyt, vanhat huvilat ja hovit, paikallismuseot, säräpirtti, jalokivikylä, kummakivi, Haukkavuori ja Imatrankoski ovat joitain esimerkkejä maakunnan nähtävyyksistä. Myös monet hyvin arkisilta tuntuvat kohteet kuten lähimetsä tai paikallinen tori voivat herätä tarinoiden avulla henkiin ja toisaalta olla hyvinkin eksoottisia nähtävyyksiä kauempaa matkaajalle. Maaseudun merkkipaalut -hanke osaltaan on pyrkinyt nostamaan näitä arkisia nähtävyyksiä esille. Hankkeen tuotoksena julkaistaan tarinaopas, johon maakunnan mielenkiintoisia tarinoita kootaan yhteen.


Heini Kähkönen






Kuvat ovat tarinankeruun aikana ottamiani. Ensimmäisessä peltoja Joutsenon Konnunsuolla, toisessa Parikkalan kirkko, kolmannessa Imatran Kaukopään tehdas Ruokolahden Salosaaresta katsottuna ja viimeisenä näkymä Luumäen Kannuskoskelta.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Kankkurilla 1970-luvulla Vainikkalassa

"Lapsena asuin Vainikkalan rautatieaseman vieressä ja meillä lähipiirin lapsilla oli tapana 'mennä Kankkurille'. Suomen ja Neuvostoliiton välillä kulki säännöllisesti matkustajajunia, Kansainvälisiä junia eli Kankkureita. Meillä maaseudun lapsilla oli ihmeteltävää.

Junat pysähtyivät passintarkastuksen ajaksi ja matkustajat tulivat ulos junasta joko mennäkseen Asemaravintolaan tai sitten vain kuljeskellakseen asemalaiturilla ja aseman puistossa. Meitä lapsia kiinnosti kovin nähdä ulkomaalaisia ihmisiä. Keräsimme rohkeutemme ja pyysimme matkustajilta milloin karkkia, milloin rintamerkkejä tai jotain muutakin pientä. Varsinkin venäläiset matkustajat antoivat niitä meille mielellään ja muutenkin kaikki olivat ystävällisiä sekä iloisia. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta lapsiin suhtauduttiin hymyssäsuin. Jotkut venäläiset vaununhoitajat tulivat meille sen verran tutuiksi, että heiltä sai aina karkkia.

Eräs mieleenpainuva tapahtuma oli erikoisjunan saapuminen kuumana kesäpäivänä. Vaunuja oli ainakin 30 ja 2 veturia oli niitä vetämässä. Vaunut olivat täynnä eri puolilta maailmaa saapuneita nuoria ja he olivat menossa Kansainvälisille nuorisofestivaaleille Moskovaan. Ihmisiä oli joka puolella aseman seutua: kuljeskeli teillä ja poluilla, istuskeli nurmikolla, keskusteli sekä nauroi. Juna seisoi asemalla 2-3 tuntia, koska noin suuren ihmismäärän matkustuspapereiden tarkastaminen vei aikaa. Kun juna lähti, niin menimme tapamme mukaan vilkuttamaan ja vaunuista vilkutettiin takaisin!"

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Uimarantaa etsimässä

"Olin juuri muuttanut Luumäelle Kurvilan kylään. Olin ennen tottunut siihen, että kotimme vieressä oli uimaranta. Tämä mukavuus puuttui uuden kotimme vierestä. Tiesin, että talomme lähellä on kolmen kilometrin säteellä kolme järveä. Päätimme yhdessä tuumin ystävieni kanssa etsiä kylämme yleisen uimarannan, täytyihän sellainen joka kylässä olla. Toisin kuitenkin kävi. Eihän maalla yleisiä uimarantoja ole. Tätä emme kuitenkaan tuolloin tienneet.

Aloitimme uimarannan etsinnän läheisistä metsistä, joiden lähellä tiesimme yhden järvistä sijaitsevan. Päädyimme harhailemaan kuusiseen umpimetsään, jonne ei valoa juuri tihkunut. Useiden tuntien harhailemisen jälkeen löysimme etsimämme järven, mutta uimarantaa ei näkynyt. Oli vain vetistä suota.

Pettyneinä turhasta retkestä, suuntasimme kotiin päin. Ongelmaksi kuitenkin muodostui, ettemme tienneet oikeaa suuntaa. Olimme eksyneet. Yritimme etsiä korkeaa kohtaa, josta näkisi missä ihmeessä olimme. Löysimme ainoastaan hakkuuaukean. Olimme turhautuneita ja myös hämillämme. Itku oli lähellä.

Tuntien epätoivoisen harhailun jälkeen älysimme seurata sähkölinjoja ja löysimme oikean suunnan kotiin. Retkestä viisastuneina kävimme kysymässä naapurista, missä sijaitsisi lähin yleinen uimaranta. Pettymykseksemme sellainen sijaitsi 12 kilometrin päässä Taavetissa. Se siitä uimareissusta sitten.

Retki oli avartava ja opettava kokemus. Metsässä samoilu on mukavaa ja suosittelen sitä kaikille, mutta, jotta löytäisitte takaisin lähtöpisteeseenne suosittelen karttaa ja kompassia."

torstai 8. maaliskuuta 2012

Houkutteleeko paikallismuseo?

Isoa osaa Etelä-Karjalan esineellisestä kulttuuriperinnöstä hoidetaan vapaaehtoisvoimin. Etelä-Karjalan paikallismuseoiden tausta on samanlainen kuin muuallakin Suomessa. Kuntien, yhdistysten ja säätiöiden ylläpitämien museoiden kokoelmat ovat pääasiallisesti kerätty 1900-luvun puolivälin jälkeen ja ne kertovat maaseudun historiasta. Vaikka 1970- ja 1980-luvut tuntuivat olevan paikallismuseoiden kulta-aikaa, nykyisin ne vetävät huonosti vierailijoita. Paikallismuseot ovat syntyneet tietystä alasta tai kotiseutunsa historiasta kiinnostuneiden aktiivisten ihmisten harrastuksen tuloksina. Alueellisten muutosten myötä useissa museoissa aktiiviset toimijat alkavat vähetä.

Kesäkaudella 2011 Etelä-Karjalan museossa toteutettiin Paikallismuseot nykyaikaan -hanke, jossa kartoitettiin alueen paikallismuseoiden vahvuuksia, kehittämistarpeita ja potentiaalisia yhteistyökumppaneita. Museokierroksella saatujen kokemusten ja vastausten perusteella ideoitiin toimintamalleja paikallismuseoiden avuksi.

Helmikuussa 2012 käynnistyi Paikallismuseot nykyaikaan hankkeen toinen vaihe Elävä Eteläkarjalainen Museoympäristö, jossa edellisessä vaiheessa ideoituja malleja toteutetaan käytännössä. EEMUn tavoitteena on kehittää paikallismuseoista avoimia, eläviä ja toiminnallisia kohteita, jotka houkuttelisivat paitsi matkailijoita myös paikallisia eri alojen harrastajia. Hankkeessa tuetaan niiden ympärillä järjestettäviä tapahtumia, yritystoimintaa sekä kehitetään paikallismuseoiden yhteistyötä paitsi toisten museoiden myös muiden tahojen kanssa.

EEMU-hanketta on aloiteltu nyt kuukauden verran. Organisoimista on ollutkin, koska hankkeessa on tarkoitus ottaa haltuun melko monta osa-aluetta. Suunnitelmana on uudistaa Etelä-Karjalan museoportaalia ja tehdä paikallismuseoille yhteinen esite. Lisäksi aiemmassa vaiheessa ideoituja toimintamalleja toteutetaan käytännössä ja niistä tehdään kirjallisia ohjeistuksia kaikkien kohteiden käyttöön. Mahdollisuuksien mukaan hanke on myös mukana tapahtumissa, joita paikallismuseoihin liittyen järjestetään.

Hankkeessa etsitään uusia harrastajia paikallismuseoihin ja siksi pyritään yhteistyöhön mahdollisimman monien tahojen kanssa. Jos sinua kiinnostaa harrastaminen paikallismuseossa, ota yhteyttä projektikoordinaattori Anna-Kaisa Ekiin. Sähköpostiosoite on muotoa etunimi.sukunimi(ät)lappeenranta.fi.

Millainen paikallismuseon mielestäsi pitäisi olla?


Anna-Kaisa Ek

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Eräjärven kummitus

Ruokolahden Eräjärvellä on kummitus esiintynyt pikän aikaan, sillä varhaisimmat tiedossa olevat tapaukset ovat sattuneet jo 1800-luvulla. Lukuisat ihmiset ovatkin joutuneet tämän kummituksen kanssa tekemisiin.

Varhaisimmat selitykset Eräjärven kummittelusta liittyvät karhunpyyntiin. 1800-luvulla karhuja oli liialti ja niiden hävittämiseksi pyrittiin tekemään kaikki voitava. Tuolloin uskottiin, että pyydystettävä karhu pysyi kierroksessa, jos siihen ripotteli hautausmaalta tuotua multaa. Eräjärvellä oli saatu karhu kierretyksi ja kiireellä tuotiin multaa hautausmaalta. Karhunpyytäjä laittoi tuomansa multapaketin talonsa avokuistin hyllylle, josta tuuli sen tempaisi ja riepotteli mullan ympäriinsä. Tästä uskottiin alkaneen henkien mellastuksen talossa.

Eräjärven kummitus on kertomusten perusteella ollut ajoittain varsin toimelias, joskin sen esiintyminen on useimmiten ollut vain pientä harmia aiheuttavaa pelleilyä, ääniä ja esineiden siirtelyä. Vain kerran se häiritsi siinä määrin, että isäntä muutti talosta jättäen sen autioksi.

Kerran oli tupaan tulla jysähtänyt kolme suurta lumista kiveä kenenkään havaitsematta, kuka ne siihen oli tuonut. Pellolla näkyi vain paikka, mistä kivet oli otettu. Talosta hävisivät avaimet, ja niitä haettiin kaikkialta. Viimein talon väki päätyi käsitykseen, että kummitus on vienyt ne. Leivän kummitus oli laittanut keittopataan niin tiukasti, että leipä oli leikattava pieniksi, ennen kuin se saatiin padasta pois. Karjan se laski yöllä navetasta ulos ja mellasti saunassa. Arvellen, että kummitus pelkäsi kirvestä, olivat saunaan menijät ottaneet kirveen mukaansa, mutta pian oli kirves lingottu saunan kiukaalle.

Tormäellä oli niihin aikoihin asunut Siitonen, joka oli päättänyt uhmata kummitusta sanoen: ”Minulle se ei ainakaan uskalla temppujaan tehdä”. Siitonen laittoi tupakkakukkaronsa pöydälle sanoen vielä: ”Tuota se ei vie ko mie ihe vahin”. Ei aikaakaan kun tupakkakukkaro oli kadonnut. Sitä haettiin pitkän aikaa, ja viimein se löytyi pankon alta.

Kerran oli kummitustaloon kokoontunut naapureita ja he pyysivät kummitusta esittäytymään. Silloin oli uunin ravista heilutettu kättä, ja se on tiettävästi ainoa kerta, kun kummitus edes sen verran näyttäytyi.

Talossa oli paistettu piirakoita ja ne oli viety eteiseen jäähtymään. Kotvan kuluttua havaittiin, että piiraista oli vain kuoret jäljellä. Täyteosa löytyi myöhemmin kujalta hevosloimeen käärittynä.

Isäntä ja emäntä olivat pirtissä ja kuullessaan eteisestä ääntä ja ulko-oven käyvän, he luulivat jonkun vieraan tulevan. Tupaan ei kuitenkaan tullut ketään, sen sijaan saattoi kuulla, että portaita noustiin ylös talon vinttiin. Askeleet kuuluivat selvästi välimatolla ja päätyivät vintissä erääseen nurkkaan.

Lähde: Sulo Siitonen: Ruokolahti kotiseutulukemisto I