tiistai 28. helmikuuta 2012

Muistele-iltapäivä Kannuskoskella

Tarinat ja muistot voivat parhaimmillaan herättää paikkoja henkiin ja kertoa menneistä ajoista ainutlaatuisella ihmisläheisellä tavalla, johon pelkät vuosiluvut ja historialliset faktat eivät kykene. Tarinoiden tallentaminen ja niiden jakaminen on tässä mielessä erittäin tärkeää. Näissä merkeissä Luumäen Kannuskoskella kokoonnuttiin muistelemaan menneitä kylän seurantalolle sunnuntaina 26.2. Sain olla mukana tapahtumassa kuuntelemassa muisteluja kannuskoskelaisten elämästä entisaikaan.

Esille nousi monenlaisia kiinnostavia kertomuksia. Ensin käytiin läpi tietoja historiasta: kuinka Kannuskoski sai alkunsa ja mistä kylän nimi tulee. Hiljalleen osallistujat alkoivat tarinoida omia muistikuviaan, erityisesti sota-ajat ja teollisuuden kukoistuskausi nostivat mieleen kertomuksia. Puun uitto ”väliväylää” pitkin, vanhan tehtaan purkaminen, tehdaskylän vilkas elämä useine kauppoine ja kouluineen, kesätyöt suotyömaalla, tarinat venäläisistä sotavangeista sekä sattumukset tansseissa ja muissa huvituksissa olivat eräitä tarinoiden aiheita.

Tilaisuuden järjestivät Kannuskosken kyläyhdistys ja Kannuskosken Martat. Yhteinen muistelutilaisuus on hyvä tapa palauttaa mieleen vanhoja muistoja entisajan elämästä kotiseuduilla. Samalla tilaisuus tarjoaa mahdollisuuden nuoremmille ja muualta alueelle muuttaneille kuulla siitä, kuinka paikkakunnalla ennen elettiin. Pienet, arkiset tarinat kuvaavat kunkin alueen historian merkkipaaluja elävästi. Kun muistoja on jakamassa useampi henkilö, erään kertoma muistelma saattaa herättää toisessakin halun kertoa oman tarinansa samaan tapahtumaan liittyen. Näin tarinoita kerääntyy lisää ja monipuolisemmin kuin ihmisen muistellessa yksin. Kannuskosken Muistele-iltapäivässä mukana oli myös Marttojen Uittokuva-valokunäyttely. Vanhat valokuvat osaltaan herättävät muistoja ja auttavat tarinoiden kertojaa. Toivottavasti muutkin kyläyhdistykset ja vastaavat tahot innostuvat keräämään alueen ihmisiä yhteen tarinoimaan ja muistelemaan. Tällä tavoin on mahdollista koota ainutlaatuista tietoa alueen arkipäiväisestä menneisyydestä.


Tapahtumapaikkana olleen seurantalon paikalla on ennen ollut tanssilava, jonka sattumuksista tilaisuudessa nousi myös esille tarinoita.

perjantai 24. helmikuuta 2012

Urpon ja aarteen tarina

Noin kolme kilometriä Heituinlahdesta Savitaipaleen kirkolle päin on Kenkäkaivon tienhaara, josta erkanee Lamminpäähän ja Jukkaralle menevä tie. Ennen kirkolta Heituinlahteen kulkevan tien peruskorjausta ja päällystämistä oli Kenkäkaivon tienhaaran luona pieni mäki, jota kutsuttiin myös Kenkäkaivon mäeksi.

Entisaikaan oli mäen lähellä, Heituinlahdesta kirkolle päin mentäessä sen oikealla puolella lähde, jota matkamiehet käyttivät juomapaikkanaan. Joku oli joskus jättänyt vanhan kengän lähteen reunalle ja sitä oli ruvettu käyttämään juoma-astiana. Siitä nimi Kenkäkaivo, näin vanhat tiesivät kertoa.

Lähteestä kaakkoon jatkuu maa alavana muuttuen jonkun matkan päässä suoksi. Suon keskellä on pieni lampi. Jos nykyiseltä kartalta etsii suon ja lammen, löytää myös niiden nimet: Urposuo ja Urpolampi. Ennen tien peruskorjausta oli tien vieressä suuri kivi, ja tätä nimitettiin Urpokiveksi. Enää kivestä ei näy jälkeäkään.

Myös näiden paikkojen nimien taustalla on oma tarinansa. Aikanaan alueella asui paikkakunnalla rikkaudestaan kuulu Urpo. Hän pelkäsi varkaita ja oli sitä varten myös piilottanut rahojaan suohon. Nämä rahat, venäläiset kuparirahat vuosilta 1766-1788, löytyivät Liekkisuolta vuonna 1931. Ennen löytöä rahojen piilottamispaikkaa ei kukaan tiennyt. Urpon varkaiden pelko ei ollut turha, sillä ollessaan kerran matkalla Savitaipaleen kirkolle, murhasivat rosvot hänet Kenkäkaivolla Urpokiven luona, ryöstivät Urpon rahat ja piilottivat ruumiin tien oikealla puolella olevaan Urposuohon. Tiedon rahojen piilopaikasta Urpo vei mennessään hautaan. Tapaus järkytti silloisia paikkakunnan asukkaita, minkä todistavat paikannimet Urposuo ja Urpolampi.

Lähde: Pertti Jurvanen ja Markku Tani: Heituinlahden seudun historia: savupirtistä tietotupaan

maanantai 6. helmikuuta 2012

Hinkan mummo

"Joskus sodan jälkeen tuli Vainikkalaan asumaan Hinkan mummo. Hän oli Terijoelta kotoisin ja kuulemma asemapäällikön leski. Hän osti ”vanhan murjun”, 3 huoneen talon, entisen pyttytehtaan vierestä ja asettui siihen asumaan.

Mummo piti rautatieasemalla kioskia, jonka pienestä luukusta ojensi ostajille kuka mitäkin halusi. Erikoisuutena kioskissa oli myynnissä ulkolaisia lehtiä. Työnsä ulkopuolella ei hieno leskirouva ollut kenenkään kanssa tekemisissä. Kyläläisillä riitti ihmettelemistä, kun hän oli niin hienosti pukeutunut. Hansikkaat käsissä, hattu päässä, käsilaukku ja huulet niin maalattu, vanhalla mummolla!

Jossain vaiheessa mummo osti Mini-auton. Eräs rautateiden työmies toimi hänellä kerran viikossa kuskina, jolloin mummo kävi saunassa."

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Keltun mettä ja juniin hyppääminen 1950-luvun alussa

"Lappeenrannan Alakylässä on Keltun mettä, nykyiseltä nimeltään Ratapuisto. Kelttu oli ollut vuosikymmeniä sellainen paikka, jossa pojat opettelivat miesten tavoille eli kiroilemaan ja puhumaan tytöistä, polttamaan tupakkaa ja juomaan viinaa - sen verran, että henki haisi.

Metsässä oli myös suuria hiekkamonttuja ja surmankirnu, joissa opeteltiin taituruutta ja rohkeutta polkupyörillä. Myös roilaaminen narun kanssa kuului Keltussa kävijöiden touhuihin. Metsä oli kokoontumispaikka ja sinne mentiin aina. Viereisellä tontilla oli kasvimailta, joilta käytiin salaa hakemassa avomaankurkkuja, nauriita ja niin edelleen. Isommat pojat kenties vähän juopottelivat ja pelasivat korttia sekä rahapeliä...

Yhtenä vaarallisena harrastuksena oli junan kyytiin hyppääminen. Tavarajunat kulkivat hitaammin kuin matkustajajunat, joten uhkarohkea urheilu tapahtui tavarajunilla. Kun juna lähti asemalta ylämäkeen Lauritsalan suuntaan, kyttäsivät pojat ratapenkalla valmiina hyppäämään kyytiin. Vaunuissa olevasta kaiteesta otettiin kiinni ja juoksuaskelin päästiin vauhtiin ja hyppäämään vaunun rappusille. Kyydissä ajettiin sitten nykyisen jäähallin luokse, jossa hypättiin pois kyydistä. Tuossa kohdassa oli pieni lampi ja pehmeää hiekkaa, johon oli hyvä hypätä. Olipa kerran porukassa yksi poika joka onnistui hyppäämään matkustajajunankin kyytiin.

Vaarallinen junaleikki loppui kuitenkin traagisesti. Yhden pojan käsiote irtosi junan vaunun kahvasta ja hän tipahti junan alle niin, että toinen jalka meni kokonaan poikki. Poika otti jalan käteensä ja itki ja ryömi lähellä olevaa kotiaan kohti. Apu onneksi saatiin ja poika selvisi hengissä. Tämän tapahtuman jälkeen ketään ei enää kiinnostanut juniin hyppimisleikki."