maanantai 30. tammikuuta 2012

Ylämaan korupirtti

Tämä tarina kertoo Lappeenrannan Ylämaalla sijaitsevasta Korupirtistä.

"Kun olin pieni pysähdyimme matkalla Miehikkälään Ylämaan Korupirtillä. Korupirtti on siitä erikoinen paikka, että siellä myydään Ylämaan ainutlaatuista Spektroliittiä. Olen aina ihaillut kiveä ja sen kaunista kiiltoa.

Ylämaan Spektroliitin lisäksi Korupirtistä tulee mieleeni lapsuuden kesät, kun helteellä pysähdyimme Korupirtille ja asetuimme istumaan kahvioon tai terassille. Kahviosta saa ihan oikeaa irtopallojäätelöä! Tämä irtopallojäätelö sisältyy olennaisesti lapsuuteni kesiin, enkä pysty miettimään parempaa paikkaa sen syömiseen kesähelteellä kuin juuri sen Korupirtin terassin.

Korupirtti on hyvin kotoisa ja rauhallinen paikka pysähtyä matkan varrella. Jos haluat nähdä aitoa Ylämaan Spektroliittiä tai maistaa oikeaa Etelä-Karjalan hakkoopiirakkaa, se on juuri oikea pysähtymispaikka. Vaikka Korupirtti onkin mielestäni parhaimmillaan kesäaikaan, on talvessakin puolensa. Korupirtti on lämminhenkinen pieni hirsirakennus, jossa viihtyy pidemmänkin aikaa suojassa talven pakkasilta."

perjantai 27. tammikuuta 2012

Hullujussi Saimaan kanavalla / Crazy John at Saimaa Canal / «Бешеный Юсси» на Сайменском канале

Saimaan kanavan rakentamiseen ja sen laajentamiseen liittyy monia tarinoita. Tässä eräs tarina, joka on ilmestynyt Aune Hikipään toimittamassa "Kanavakaskut. Muistoja vanhalta Saimaan kanavalta" -teoksessa.

"Kanavan laajennus ja uudelleenrakennus pääsivät alulle 1930-luvun alussa. Ensimmäisenä valmistui Mälkiän sulku vuonna 1933. Tällöin oli mukana konevoimaa, kuten sähköpominosturi, ilmakonepora, kapearaitainen rautatie höyryvetureineen ja höyryllä toimiva kaivinkone, jota kutsuttiin hullujussiksi.

Työläiset olivat etupäässä paikkakuntalaisia. Vieraspaikkakuntalaiset olivat lähitaloissa kortteeria. Kun eräässä talossa kerrottiin, että työmaalle tulee hullujussi, sanoi emäntä: "Sitä ei meille oteta kortteeriin".

Hullujussista huolimatta maasta kaivettiin suurin osa lapiolla. Työ oli kovaa. Se oli järjestetty niin, että kun vaunuroikka tuli, oli jokaisen saatava kuuppansa täyteen, oli paikka millainen hyvänsä. Parhaille miehille oli tavallisesti paras paikka ja lisäksi kiilaraha. Työnjotaja kiljui heti, jos ei kerinnyt toisten kanssa kuuppaa täyteen. Kuuppaan mahtui kuutiometri maata ja kuuppia täyttyi useita löysin aikana. Saattoipa joskus joltakin hermot pettää ja silloin oli leikki kaukana. Mutta saattoi joskus olla tilanne toisenlainenkin. Kerran miehet ja mestari olivat leikkimielisiä. Ruvettiin ottamaan kyytiä hullujussin kauhassa. Mies kauhaan ja jussi pyörimään ympäri.

Leikki loppui, kun veturi toi vaunuroikkaa ja jussi iski kauhalla, jossa mestari oli vuorollaan kyytiä ottamassa, veturia korvalle. Veturi meni syrjälleen penkkaa vasten ja samalla muutamia vaunuja meni kiskoilta. Veturi ja vaunut nostettiin jussilla paikoilleen. Keljusta mestarista tuli hyvä ja poikien palkka parani kun suut pantiin kiinni."


Lisää tarinoita Tarinoita Etelä-Karjalassa -kirjassa.



Crazy John at Saimaa Canal

The expansion and reconstruction of the Saimaa Canal started in the early 1930s. The Mälkiä lock was completed first, in 1933. Machines were already widely used in construction work, including the crane, pneumatic drills, a narrow-gauge railway and a steam locomotive, and a steam-powered excavator, which had the nickname Hullujussi - “Crazy John”.

Most of the workers were local people. Those who came from other towns lodged with local families. In one house, when the men mentioned that Crazy John was coming to the construction site, the lady of the house said, “I’m not having him living with us.”

Despite Crazy John, the majority of excavation work was done with spades. It was hard work. It was organised so that when the carriage convoy arrived, each man had to fill up his bucket, no matter what the site was like. The best men were usually given the best spots and paid extra. The foreman would shout at anyone who couldn’t fill up his bucket in time. The bucket took a cubic metre of soil, and several buckets were filled up during a single shift. Some lost their temper at times, and it was serious business. It wasn’t all anger and frustration, though. Once, the men and the supervisor started messing around, riding in the bucket of Crazy John. A man would get in a bucket, and John was spun around.

The fun ended when the bucket hit the side of a passing locomotive.  At that point, the supervisor was riding in the bucket. The locomotive toppled on its side against the bank, and some carriages were derailed. The men used John to lift the locomotive and carriages back onto the track. The supervisor, previously a morose man, became very friendly and increased the men’s salaries - provided that they kept their mouths shut about the incident.

Source: Aune Hikipää and Aimo Vuorinen (1978)

 «Бешеный Юсси» на Сайменском канале


Расширение и перестройка Сайменского канала начались в начале 1930-х годов. Первым вступил в строй шлюз Мялкия в 1933 году. На строительстве применялась уже техника: краны, пневматические буры, узкоколейка с паровозом и экскаватор на паровой машине, который прозвали в народе «бешеным Юсси».
Рабочие были в основном местные, а приезжие проживали в окрестных домах. Когда в одном из домов рассказывали, что на стройку прибывает «бешеный Юсси», хозяйка сказала: «Ну уж этого я к себе на квартиру не возьму».
Несмотря на экскаватор, большую часть земляных работ делали вручную. Работа была тяжелой. Организована она была так, что когда состав вагонеток подходил, каждый должен был наполнить свою, каким бы грунт не был. Лучшим рабочим было всегда припасено лучшее место и кроме того «клиновые», то есть премиальные. Если кто не успевал наполнить вагонетку, прораб начинал сразу кричать. В вагонетку входил кубометр грунта, и за рабочий день их приходило несколько. Иногда у кого-то сдавали нервы, и тогда было не до шуток. Но бывали и другие ситуации. Например как-то раз рабочие с мастером были в хорошем настроении и решили покататься на экскаваторе: рабочий залезал в ковш, и «бешеный Юсси» начинал крутиться.
Веселье закончилось, когда мимо проходил поезд, и «Юсси» ударил паровоз ковшем по уху. Тогда в ковше кружился сам мастер. Паровоз свалился набок на обочину, и несколько вагонеток слетели с рельсов. Паровоз и вагонетки подняли экскаваротом обратно на рельсы. Обычно противный мастер стал очень дружелюбным, и рабочие получили прибавку к зарплате, чтобы не болтали лишнего.

maanantai 16. tammikuuta 2012

Lemin punanen

Lemi on kuuluisa perinneruuistaan, kuten Lemin särästä ja lemiläisestä perunasta. Säräpirtin sivuilta voi tutustua lisää särään ja sen tarinaan. Lemin perunan tarinasta puolestaan kerrotaan Anu Talkan, Mikko Europaeuksen, Mirja Heinisen ja Minna Kähtävä-Marttisen "Pitäjä ison kiven takana - Lemin historia" teoksessa seuraavaa.

Perunanviljelyksellä oli Lemillä vankka asema 1800-luvun loppupuolella. Nimikkoperuna, Lemin punanen, tuotiin perimätiedon mukaan Ballkanilta 1870-luvun lopulla, kun Suomen kaarti palasi kotiin Venäjän ja Turkin käymästä sodasta. Lemiläissotilaita oli tarinan mukaan kolme. Lemille repuissa tuodut perunat olivat punertavia ja syväsilmäisiä potaatteja, joita alettiin kutsua Lemin punasiksi. Lajike kotiutui nopeasti lemiläisiin, perunanviljelylle otollisiin olosuhteisiin.

Lemin perunamaine vankistui 1900-luvun alkupuolella, kun perunaa vietiin myyntiin Viipuriin ja Lappeenrantaan. Varsinkin uusilla perunoilla oli erinomaiset markkinat, ja jotkut lemikäistilat alkoivat erikoistua perunanviljelyyn. Kerrotaanpa Antti Sinkon hankkineen Lemin ensimmäisen kuorma-auton 1930-luvun alussa nimenomaan perunoiden Viipuriin kuljettamista varten. Lemiläisillä oli Viipurissa vuokralla oma majapaikka, johon perunanmyyjät asettuivat varhaisperunan sesongin alettua. Lisää myytäviä kuljetettiin kotipitäjästä sitä mukaan, kun edelliset myytiin.

Tatu Kouvo kertoi Viipurin 1930-luvun perunakaupasta runon säkein:

Lemin maass' ei rikkautta, kultaa.
Eikä myöskään pellois' mustaa multaa.
Mutt' peruna siell' kasvaa verraton,
se aivan kuuluisa jo on.

Sanotaan, jos Eeva ois sen tuntenut,
sen Aatamill' ois varmaan tunkenut.
Sill' tahdottaan vaan sitä painostaa,
ett' omenaan sit' voisi mainostaa.

En vertaa viell' oo muualt' tavannut,
kun perunoill' oon suuni avannut.
Se paremmalt' viell' maistunevi varmaan,
kun on kasvi synnyinseudun armaan.

Mutt' vieraatkin niil tunnustuksen antaa,
kun niitä heille syötäväksi kantaa.
Ja kauppiaatkin hihkuu: "Lemiläisii!".
Sill' usein muiluttavat kansalaisii.


Lue lisää tarinoita Tarinoita Etelä-Karjalasta -kirjasta.

perjantai 13. tammikuuta 2012

Tarinoita Parikkalan Koitsanlahdelta

"Koitsanlahden Hovissa oli vielä 1930-luvun alkupuolella paljon palvelusväkeä hoitamassa suurta karjaa ja sisäkköjä hoitelemassa hovin kotitaloutta.

Useat lähiseudun pojat hakivat sieltä morsiamet itselleen, niin myös eräs kolmekymppinen poikamies löysi lempeäkatseisen ja punaposkisen karjalan neidon. Kihlat pujotettiin sormeen jouluaattona hovin pitkän hiekkakäytävän reunalla suuren kuusen juurella. Sieltä löytyy kihlakuusi, joka lie ollut monen muunkin parin kohtauspaikka.

Ahkerilla ja taitavilla neidoilla olikin kysyntää, sillä samaisen vuoden aikana 7 poikamiestä haki hovista emännän itselleen.

-----

Hovin korkean mäen alla, rannan tuntumassa oli aitta, jossa palvelustytöt yöpyivät kesäisin. Aitan ympärillä kävi kuhina.

Pojankoltiaiset huutelivat tyttärille pyrkimyslukujaan: “Tuuloo ja sattaa nii jot ei näy tietä ei rattaa. Nii on piimii ko nännä, ei nää mihikää päi männä. Mitä siul on mielessäis, vai onk siul vieraita poikii vieressäis? Aukase nyt joutui se aittas ov!"

Silloin Siiri otti suuren ruisleivän ja lähätti sen aitan ylisiltä nälkäisille pojille sillä seurauksella, että poikaparalta katkesi peukalo leipäkopissa.

-----

Vanhaa himmeliä korjatessa muistui mieleeni seuraava tarina.

Koitsanlahden koulun syyslukukausi oli päättymässä ja käsityöt jaettiin kotiin vietäväksi. Elettiin Paasikiven aikakautta, 50-luvun alkua.

Olin ylpeä vihdoinkin valmiiksi saamastani himmelistä! En rohjennut riiputtaa sitä pitkin maantietä, etteivät kiusankappaleet olisi sitä särkeneet. Oikaisin Väl`mäen pihan poikki mullospellon halki Keski-Karjalan kaupalle, josta ennen kulki polku.

Tiesin, ettei siitä saanut kulkea ja että pihalla pidetään irrallaan vihaista pässiä, mutta tänään sitä ei onneksi näkynyt lähimaillakaan. Kunnes pääsin navetan taakse. Pässi huomasi kirkkaanpunaisen uuden pukuni ja tuli oikopäätä kohti minua, sitten se pysähtyi - otti muutaman taka-askelen ja hyökkäsi päin persuksiani.

Lensin rähmälleni mullokselle. Huusin minkä kurkusta lähti ja juoksin aina vähän matkaa eteenpäin, mutta pässi oli kerta toisensa jälkeen aina vain nopeampi. Vihdoin “Koppo”, talon poika juoksi pässin kiinni, otti sarvista ja ratsasti navetalle.

Olin täysin kuravellissä, takamukset kipeinä, laukku ja kirjatkin kuraiset, himmeli palasina jossain mulloksella, mutta hengissä. Toiset koululaiset tavatessani jouduin poikajoukon pilkan kohteeksi. Isosiskoni sattui olemaan myös paikalla, suivaantui pojille ja ryhtyi puolustamaan, milläs muulla kuin nyrkeillä. Eräältä pojalta vuosi jo nenästä verta. Siihen hyytyi tappelu. Enää ei minuakaan itkettänyt. Sisareni oli rohkea muidenkin silmissä. Himmeliä surin monta vuotta."


keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Ruokolahden suurin tulipalo

Suurimpia tulipaloja, mitä Ruokolahdella tiedetään olleen, oli Torsansalon suurpalo kesällä 1897, jolloin paloi metsää tuhansia hehtaareja.

Kesän ollessa kuivimmillaan oli Pietari Laurikainen ostanut Pohjalankilasta tikkuja, kävellen kulkenut matkan Torsanpäästä Särkilahteen ja heitellyt palavia tikkuja tien oheen molemmin puolin tietä. Ympäröivillä suoalueilla nähtiin palopesäkkeitä savuavan vielä keskitalvella.

Palon sammuttamiseksi ei kukaan tehnyt mitään, jos sille mitään olisi mahtanutkaan. Se raivosi monta päivää. Yöksi vähän laantui alkaen taas seuraavana päivänä raivokkaan etenemisensä. Nokista hiekkaa ja mustuneita puunrunkoja oli kilometrimäärin. Vielä kymmenen vuoden jälkeenkin laajoilla alueilla törröttivät mustuneet puut.

Suurin osa paloalueesta oli soramaata ja pitkällisen poutakauden jälkeen erittäin kuiva, joten humuskerros paloi pois. Jäljelle jäi vain soraa, josta palamisjätteet huuhtoutuivat sateen mukana. Uuden metsän kehittymiselle ei jäänyt edellytyksiä. Vuosikymmeniä taimisto kitui alueella.

Pietari Laurikainen oli kehitysvammainen, eikä suoraan joutunut teoistaan vastuuseen. "Meni kaksi askia tikkuja", oli Laurikainen harmitellut myöhemmin.


Hukkavuoren polulla voi nähdä vanhan tervaskannon, jossa näkyy vielä Torsansalon suurpalon jäljet.



Lähde: Sulo Siitonen: Ruokolahti kotiseutulukemisto III

maanantai 9. tammikuuta 2012

Sunisen kylä

"Nykyinen Skinnarilan suuri asuinalue ja Lappeenrannan Teknillisen Yliopiston ympäristö oli ennen nimeltään Sunisen kylä. Skinnarilan hovi oli myös kaikille tuttu nimi. Se käsitti Toivo Kuulan vaimon Alman suvun kesänviettopaikan, johon koko suku aina kokoontui kesäksi.

Näin monta kertaa Alma Kuulan lähtevän kaupunkiin, jonne oli kuuden kilometrin matka. Siihen aikaan ei kulkenut linja-autoja lyhyillä matkoilla, joten piti käyttää apostolin kyytiä. Olihan suvulla varmasti autoja, mutta bensiiniä ei saanut siviilikäyttöön. Meilläkin oli auto, mutta ei sillä voinut ajaa, kun ei ollut polttoainetta. Se joutui kaksi eri kertaa sotaan, mutta sodan päätyttyä se palautettiin suurin piirtein kunnossa.

Skinnarilan hovissa pidettiin lasten urheilukilpailut, johon kylän lapset kutsuttiin. Tyynellä ilmalla kuului kaunista flyygelin soittoa mökillemme, joka sijaitsi aivan lähellä. Soittiko siellä Alma vai tyttärensä Sinikka, en tiedä.

Kuulan huvilan takana oli korkea mäki nimeltään Kuulan harju. Siellä oli polku, joka oli rajattu pienillä kivillä, ja penkki. Sieltä oli kaunis näkymä Saimaalle. Voi olla, että istuessaan penkillä, säveltäjä mietti uusia sävellyksiä. Pihapiirissä oli ennen useita rakennuksia, jotka nykyään on jo purettu. Yhtä kaksikerroksista rakennusta käytettiin Lappeenrannan lasten kesäsiirtolapaikkana. Sauna toki on vielä jäljellä, Kuulan huvila ja talonmiehen asunto.

Sunisen kylässä oli vain muutama maatalo ja kesämökkejä. Teknillisen yliopiston paikalla oli hyvät marja- ja sienimaat. Oli mustikoita, vadelmia, puolukoita ja suolla karpaloita. Niiden kerääminen oli niin sanotusti ”tervanjuontia” meille lapsille, mutta oli pakko, koska äiti niin komenti ja ennalta määrätty määrä piti kerätä.

Sota-aikana olivat kenraali Laguksen joukot Skinnarilan hovin mailla ja autokomppania toisella puolen meidän mökkiä. Lisäksi oli vielä linnoitustyöntekijöitä, jotka laittoivat tankkiesteitä isoista yli metrin korkuisista kivistä Saimaan rannalta alkaen ja jatkuen pitkälti yli peltojen ja metsien. Myös bunkkereita ja juoksuhautoja rakennettiin ahkerasti. Muistan myös, että aivan Teknillisen yliopiston lähellä oli kanttiini, mistä sotapojat saivat ostaa, mitä siihen aikaan saatavilla oli pula-ajasta johtuen.

Isäni oli musiikillisesti lahjakas ja soitti usein kesäiltaisin mökillämme kitaraa. Muistan vielä erään kauniin tyynen kesäillan ja soutuveneen lahdella. Veneessä toinen sotilas souti ja toinen soitti kitaraa ja lauloi. Isäni kutsui sotamiehet järveltä mökillemme. Laulaja oli Tapio Rautavaara ja ilta jatkui mökillämme yhdessä laulun ja soiton merkeissä. Tämän tapahtuman jälkeen he kävivät muutaman kerran muulloinkin iltaa istumassa ja musisoimassa.

Tällaista oli elämä lapsuuteni Sunisen kylässä – miten lie Skinnarilassa."

Lue lisää Tarinoita Etelä-Karjalasta -kirjasta.

tiistai 3. tammikuuta 2012

Taipalsaaren laivat / The Boats of Taipalsaari in Lake Saimaa / Пароходы из Тайпалсаари на озере Саймаа

Taipalsaaren kehitykseen on vaikuttanut merkittävästi sen sijainti Saimaan rannoilla. Vesi oli 1900-luvulle saakka monesti sujuvin liikenneväylä. Maantieverkko oli harva ja tiet olivat talvella kulkukelvottomia.

1800-luvun loppupuolella höyrylaivaliikenne alkoi kehittyä. Tulloin muodostui Saimaan kaupunkien välinen säännöllinen laivaliikenne: vuorolaivat kuljettivat sekä rahtia että matkustajia. Laivaliikenteeseen ja vesilläliikkumiseen liittyen Taipalsaarella onkin kerrottu monta tarinaa. Vesillä liikkuminen ja veden ääressä asuminen olivat taipalsaarelaisille 1900-luvun puoliväliin saakka luontevia ja arvostettuja asioita. Taipalsaarelaismiehen oli perimätiedon mukaan turha haaveilla vaimosta ellei takana ollut vähintään yhtä kesää laivatöissä.


Kuvassa Taipalsaari-Lappeenranta-väliä 1930- ja 40-luvuilla kulkenut Salmetar.
Kuvan lähde: Turun matkustajahöyrylaivat -sivusto


Tässä joitain muistoja Taipalsaaren laivaliikenteeseen liittyen:

Kerran 1940-luvun loppupuolella Tuulikki tuli Lappeenrannasta päin. Se oli huudattanut tuloaan Haikkaanlahden laituriin, kun huomattiin, että "Leikkalan Tohtoori" Eliel Lagercrantz istui laiturin penkillä. Leikkalan rannassa käytiin vain, kun laiturilla oli matkustaja odottamassa. Tohtori lähti jo kävelemään poispäin,kun perämies Hömppi huomasi hänet ja huusi kapteeni Tikkaselle, että pitäisi varmaan hakea tohtori, joka saattoi olla matkalla Savitaipaleelle. Kapteeni käänsi laivan ja tohtori haettiin. Tohtori jäi kuitenkin laivasta jo Haikkaanlahden laiturilla ja kysyi Vitikaisen Onni-pojalta, missäs Väinö-isäsi on, kun olisi hänelle asiaa. Väinö Vitikainen oli pellolla Leikkalan rajalla lähellä tohtorin taloa, joten tohtori lähti kävelemään takaisin kotiaan kohti.

-

Laivoissa kuljetettiin maataloustuotteita Lappeenrantaan torille kaupattavaksi. Kyydissä saattoi olla myös eläimiä, jotka oli joko ostettu markkinoilta Taipalsaarelle tai joita vietiin markkinoille myyntiin. Lappeenrannan markkinat olivat 1900-luvun alkupuolella nimenomaan eläinmarkkinat. Tuskin koirat kuitenkaan kovin usein matkustivat laivassa, ainakaan ilman isäntää kuten vääpeli Pekka Husson Lyly. Husso ja Lyly kävivät Haikkaanlahdella Husson apen, Antti Suutarin mailla jänisjahdissa. Eräänä syksynä 1930-luvulla Lyly oli lähtenyt Lappeenrannassa Sylvi-emäntänsä kanssa käymään torilla. Lyly oli ehkä kuullut juttua jänisjahtiin menosta, koska se suuntasi emännän huomaamatta Tuulikin kyytiin ja meni tutulle paikalle nukkumaan. Miehistö huomasi koiran laivan lähdettyä liikkeelle. He ihmettelivät, kun Husson koira matkusti ilman isäntää. He päästivät koiran Haikkaanlahdessa laivasta, koska tiesivät, että sinne se oli menossa. Koira marssi Suutarille. Sattumalta oli vielä Antin-päivä. Seuraavana aamuna Lyly laitettiin Tuulikin kyydissä paluumatkalle. Satamatorilla se suuntasi kotiinsa Suonionkadulle.

-

Kaupunkiin pääsy oli todella hankalaa, joskus aivan mahdotonta kelirikon aikaan, joka saattoi jatkua keväisin ja syksyisin viikkokaupalla. Mutta toimeen vaan tultiin eikä pahemmin valitettu, kun siitä ei olisi kuitenkaan ollut mitään hyötyä. Eikä ihmiset pelänneet edes sairastumista, oli totuttu jättämään asiat Herran haltuun. Ajateltiin, että kaikki käy niin kuin on sallittu. Melko heikkoja jäitä pitkin kuljettiin suurta varovaisuutta noudattaen ja joskus jäihin putosi hevonen, mutta melkein aina se saatiin pelastettua. Ihmishenkiäkin vuosien kuluessa oli joskus menetetty. Asuminen saaressa oli tavallaan suurta seikkailua, joten nykyisin tarkoituksella haetaan.

Kesällä kaupunkireissu oli suorastaan huvimatka, kun ”Salmetar” kävi Vehkataipaleessakin kolme kertaa viikossa, neljässä laiturissa Viskarinlahdella.

Kaupunkiin mentäessä laivan kannella kolisi maitotonkkia ja varsinkin syksyllä Ilmojen viilennyttyä sorkantyngät pystyssä valkoiseen lakanaan käärittyjä teurasruhoja ja mitä tavaraa tahansa oli tarvis viedä esim. syksymarkkinoille. Kaikki mahtui hyvällä tahdolla ja järjestelykyvyllä. Myös eläviä eläimiä saattoi olla kyydissä ja ne aiheuttivat omat ongelmansa, kun eläimet peloissaan ja hädissään tekivät tarpeensa laivan ”täkille”. Mutta kukaan ei valittanut ja kapteeni Kaarlo Pyysalo oli itse ystävällisyys, joka sai kaikki asiat järjestymään.


Lähteet: Anu Talka ja Jukka Luoto: Pien-Saimaan kulttuuriretkiopas (2007)
Vehkataipaleen kylän kotisivut

Lue lisää tarinoita Tarinoita Etelä-Karjalasta -kirjasta.



The Boats of Taipalsaari in Lake Saimaa

The development of Taipalsaari has been strongly influenced by its location by Lake Saimaa. Until the beginning of the 20th century, waterways were the easiest routes for moving from place to place. The road network was sparse, and roads were inaccessible in winter. The arrival of steamboats provided a solution to transport problems in the summer. In the winter, goods were pulled across the ice.

Ship traffic developed quickly, and in its heyday, several ships operated in the area. There were often two vessels on the same route. The SS Tuulikki departed from Lavikanlahti in Savitaipale in the early morning each day. It went from harbour to harbour on the south side of Kirkkosaari, arriving in the town harbour at around eight o’clock in the morning. The SS Turisti departed from Levänen Bridge and visited the harbours on the west side of Kirkkosaari before joining the same route as SS Tuulikki for the remainder of the journey. The other side of the bridge was the departure point for SS Salmetar, which travelled via Maavesi, Ukkoranta, and in later days Vehkataipale, before heading to town. There were also other boats depending on demand, including one-off services for funerals, weddings and other occasions.

In those days, the boats were fairly busy with passengers, but there was still competition between operators. As Tuulikki and Turisti operated partly on the same route, competition over passengers and cargo was fierce, even dangerous at times. The story goes that old clothes irons and other heavy items were used to weigh down the escape valves of the steam engines. This way, a higher pressure was achieved, which, while dangerous, increased the engine power and provided a few additional knots of speed to beat the competitors. The overlapping timetables couldn’t be avoided - neither operator wanted to give the other any advantage.

In addition to passengers, the ships transported different types of goods: milk kegs, produce destined for the market, horses, even cows, machinery, and whatever else would fit on board the boat. In the town harbour, full milk kegs were taken off the boat and transported to the dairy by horse and cart, and later by truck. In the afternoon, empty kegs were taken back to the boat and delivered to the producers at each harbour. Sometimes, a pier would have a pile of empty kegs, if the farmers didn’t have time to go and meet the boat and the kegs weren’t collected until later.

Although animals were often transported on board, few of them travelled without their owner - unlike Lyly, the dog of warrant officer Pekka Husso. Husso and Lyly used to go rabbit hunting in Haikkaanlahti on the estate of Husso’s father-in-law, Antti Suutari. One autumn in the 1930s, Husso’s wife Sylvi went to the market and took Lyly with her. Perhaps Lyly had heard a rabbit hunt being mentioned, as it got on board the Tuulikki - without Sylvi noticing - and went to lie down in his usual place. The crew didn’t notice the dog until the boat had departed, and they wondered why Husso’s dog was travelling without his master. As they knew the dog, they let him off the boat at Haikkaanlahti, his usual destination. At Haikkaanlahti, the dog marched the familiar route to the house of Antti Suutari. It happened to be Antti’s name day that day. The next morning, Lyly was put on board the Tuulikki to go back. The dog got off at the harbour market and trotted back home.

Sources:
Anu Talka and Jukka Luoto (2007)
Pekka Okko (2004)

Пароходы из Тайпалсаари на озере Саймаа

На развитие Тайпалсаари большое влияние оказывало расположение на берегах Саймаа. Озеро было вплоть до начала 20-го века самым важным путем сообщения. Дорожная сеть была редкой, и зимой дороги зачастую были непроезжими. Пароходное сообщение решало транспортную проблему летом, а зимой грузы перевозились по льду.
Пароходное сообщение развивалось быстро, и в лучшие годы в округе плавало несколько пароходов, даже по два на одной линии. Пароход «Тууликки» начинал свой путь под утро из Лавиканлахти, что в Савитайпале. Он обходил остров Кирккосаари с юга от пристани к пристани и прибывал в город к восьми часам. От моста Левянен отправлялся «Туристи», который обходил Кирккосаари с запада и продолжал тем же курсом, что и «Тууликки». С того же места, что и «Туристи», только с другой стороны моста, отправлялся пароход «Салметар», путь которого пролегал через Маавеси, Уккоранта, а позднее и Вехкатайпале до городской пристани. По мере спроса появлялись и пропадали и другие пароходы, часто исполнявшие заказные рейсы на свадьбы и похороны.
Пассажиров в те годы хватало всем, хотя какая-то конкуренция все же была. Поскольку «Тууликки» и «Туристи» шли последнюю часть пути до города по одному маршруту, соревнование этих пароходов за пассажиров и грузы становилось иногда даже опасным. Поговаривали, что на предохранительные клапаны паровых машин навешивали увесистые утюги и другие грузы. Таким образом давление в котлах поднималось до критического, что прибавляло мощности машине, давая несколько добавочных узлов скорости. Расписание было по договоренности одинаковое, но никто не хотел прийти к пристани вторым.
Кроме пассажиров, суда перевозили разные грузы: бидоны с молоком, изделия и продукты для рынка, лошадей, даже коров, сельскохозяйственные механизмы и все, что только помещалось на пароходе. Полные молочные бидоны выгружали на городском причале, откуда их на лошадях доставляли на маслобойню, позднее молоко перевозили автомобили. Пустые бидоны доставляли к вечеру обратно на пароход, который развозил их по пристаням. Те, кто не поспевал к пароходу, забирали свои бидоны позже, так что иногда на пристани скапливалось множество пустых бидонов.
Хотя на пароходах перевозили и животных, навряд ли многие из них путешествовали без хозяев, как случилось с собакой фельдфебеля Пекка Хуссо. Обычно Хуссо гонял со своим псом Люлю зайцев на землях своего тестя Антти Суутари в Хайккаанлахти. Однажды осенью в 1930-е годы пес Люлю отправился с хозяйкой Сюльви на рынок. Видимо Люлю услышал разговоры об охоте, поскольку с пристани он, не замеченный хозяйкой, проскользнул на пароход «Тууликки» и лег на свое обычное место. Команда заметила собаку только после отплытия и сильно удивлялась, как это собака Хуссо путешествует без хозяина. Они узнали собаку и выпустили ее на берег в Хайккаанлахти, поскольку знали, что там хозяин обычно охотился. Пес побежал к знакомому дому Антти Суутари, у которого как раз были именины. На следующий день Люлю отправили с пароходом «Тууликки» домой. С рыночной площади собака нашла дорогу домой.






maanantai 2. tammikuuta 2012

Parikkalan markkinoilla

Maaseudun merkkipaalujen tarinankeruu jatkuu vielä vuoden alussakin, joten jos et ehtinyt vuodenvaihteeseen mennessä lähettämään tarinaasi, voit sen vielä tammi- ja helmikuun aikana tehdä. Kiitos kaikille, jotka ovat tarinansa lähettäneet!

Tässä eräs Parikkalasta meille saapunut tarina, jossa muistellaan Parikkalan markkinoita 1930-luvulla.

"Nyt jo edesmennyt isäukko kertoili joskus nuoruuden ajan sattumuksiaan. Tässä eräs niistä, markkinamuisto. Siihen aikaan markkinat oli paikkakunnalla merkittävä tapahtuma, joissa käytiin runsain joukoin. Kauppiaita oli paljon, oli vaatetavaran myyjiä ja paljon muutakin. Yleensä paremmat vaatteet ostettiin markkinoilta, sillä siellä oli valinnan varaa runsaammin kuin paikallisissa kaupoissa.

Niinpä isäukko oli mennyt sinäkin vuonna markkinoille erään sukulaismiehen kanssa. Tämä 30 kilometrin matka kuljettiin polkupyörillä, se ei nuorilla miehillä ollut matka eikä mikään. Niinpä he olivat ensimmäisen päivän markkinoilla, katselivat ja tekivät pieniä ostoksia. Mutta markkinat olivat kaksipäiväiset ja tuli yöpymispaikasta pula. He kulkivat pienen matkan markkinakentän taakse ja siellä oli metsän peitossa pikkuinen pelto, ja pellon laidassa lato täynnä kuivia heiniä. He päättivät yöpyä ladossa heiniin kääriytyneenä, sillä hyvinhän kesäaikana tarkeni niinkin.

Niinpä he ladon heiniin kääriytyneenä söivät eväitään, rupattelivat vähän aikaa ja sitten nukkuivat aamuun asti. Heräämisessäkin oli omat ongelmansa: kun he aamulla istuivat ladon kynnyksellä ja karistelivat heinänkorsia vaatteistaan, isäukko huomasi, että toinen kalossi oli kadonnut ladon heiniin, eikä löytynyt etsimälläkään. Eikä sinä vielä kaikki; ladon heinät alkoivat kahista, ja sieltä puskeutui näkyville vielä kaksi tuiki tuntematonta miestä. Ladossa oli heidän lisäkseen ollut muitakin yöpyjiä. Nämä markkinamiehet olivat menneet nukkumaan ladon heiniin jo aikaisemmin, eivätkä ilmaisseet itseään.

Oli se isäukkoa ja hänen kaveriaan jälkeenpäin vähän kauhistuttanut, mistä sen tiesi, vaikka nämä toiset yöpyjät olisi olleet mitä rosvoja tahansa. Luultavasti ne olivat kuitenkin aivan tavallisia markkinamiehiä, yösijaa vailla hekin. No ei siinä muuta tappiota tullut, kuin toisen kalossin menetys sillä reissulla, se ei löytynyt koskaan."